Black is beautiful - muutamia ohjeita black-värin kasvattajille

Black-väriä voisi moni henkilö pitää varsin helppona värinä kasvattaa. Rotumääritelmässä kun vain vaaditaan, että gerbiili on musta. Kasvattajan ei tarvitse kiinnittää huomiota vatsalinjoihin, tippauksiin, häntäharjaksiin, kuvioihin tai muuhun piperrykseen, joiden kanssa joutuu moni muu kasvattaja kamppailemaan. Niinpä niin, niinhän sitä luulisi, silti blackissa riittää haastetta vaikka toisille jakaa. Sitä hyvää mustaa perusväriä kun on kovin vaikea saada aikaiseksi.

Viimeikoina on näyttelyissä käynyt ilmi, että blackin taso, verrattuna aikasempiin vuosiin, on laskemut dramaattisesti. Suurin syyllinen tähän lienee se, että black on joutunut tyytymään sivuvärin osaan, kasvattajien keskittyessä kasvattamaan jotain muuta väriä, jolloin blackin kohtaloksi on jäänyt pelkästään apuvärin osa.

Onneksi on löytynyt uusia innokkaita kasvattajia, jotka haluavat keskittyä juuri blackin kasvatukseen ja tehdä töitä tämän värin eteen. Koska moni näistä kasvattajista on vielä kohtuu aloittelija, ajattelin kirjoittaa muutamia ajatuksiani blackin kasvatuksesta. Näin pyrin siihen, ettei panokseni jää pelkästään blackien "moittimiseen" arvostellessani niitä näyttelyssä vaan pystyisin myös helpottamaan niiden kasvattajien työtä, jotka tosissaan yrittävät blackin tasoa parantaa.

Millainen blackin kuuluisi olla

Kuten jo monessa näyttelyssä on käynyt ilmi blackien taso ei ole tällä hetkellä paras mahdollinen. Gerbiileiltä uupuu sekä kokoa että tyyppiä. Suurin osa näyttelyissä esitetyistä blackeista on ollut kooltaan liian pieniä sekä niiden perusväri on aivan liian vaalea, monilla väri muistuttaa jo hyvin paljon slatea. Rotumääritelmä on blackin kohdalla hyvin suorasanainen:

" Värin tulee olla tasainen sysimusta ihoon saakka. Korvien tulee olla peittyneet lyhyeen hienoon mustaan karvaan. Viiksien ja kynsien tulee olla sysimustat. Silmät mustat."

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että gerbiilillä tulee olla niin tumma musta pigmentti kuin mahdollista. Hyvällä blackilla tämä pigmentti ulottuu myös gerbiilin ihon väriin, tehden siitä paljon tummemman kuin mitä normaalilla gerbiilillä on. Mustaan pigmenttiin voi olla sekoittunut myös punaista pigmenttiä. Tästä johtuen mustassa turkissakin näkyy värisävyjä; joidenkin gerbiilien turkkissa näkyy aavistus lämmintä rusehtavuutta, kun taas joillakin gerbiileillä sävy on kylmän sinertävä.

Yleisimmät virheet blackilla ovat valkoiset merkit leuassa ja tassuissa sekä valkoinen tikkaus turkissa. Valkoiset merkit näkyvät gerbiilissä jo heti poikasena ja periytyvät yleensä melko vahvasti. Valkoisten merkkien aiheuttamaa geeniä ei ole tutkittu, joten kyseessä voi olla joko yksi geeni tai useampi geeni yhdessä, joka nuo merkit aiheuttaa.

Valkoinen tikkaus (tässä yhteydessä ei tarkoiteta tapaturman seurauksena tullutta arpikarvaa) on jo melko ongelmallinen. Sitä esiintyy eniten gerbiilin poskissa ja lavoissa, josta se aikaa myöten leviää myöskin kyljille Yleensä se tulee esille vasta kun gerbiili on yli vuoden ikäinen. Muilla eläinlajeilla on todettu, että iän mukana tuleva valkoinen tikkaus on voimakkaasti periytyvä ominaisuus. Näin voimme olettaa asian olevan gerbiileilläkin.

Perusasioita kasvatuksesta

Blackin kasvattaja joutuu käyttämään kasvatustyössään suunnitelmallisesti niin ulkosiitosta kuin sisäsiitostakin. Näillä menetelmillä on kuitenkin eroa, koska ne tähtäävät eri asioihin. Sen takia kasvattajan tulee ymmärtää milloin käyttää kumpaakin menetelmää.

Ulkosiitosta käytetään silloin kun kantaan tuodaan uusia ominaisuuksia. Ulkosiitos on eräänlaista lottoamista, valitaan vanhemmat, joilla on halutut ominaisuudet ja toivotaan, että vanhempien hyvät ominaisuudet yhdistyvät jälkeläisissä. Kummallakin vanhemmalla tulee siis olla toivottava ominaisuus.

Sisäsiitosta käytetään silloin, kun halutut ominaisuudet vakiinnutetaan kantaan. Mitä läheisempää sisäsiitos on, sitä nopeammin halutut, mutta myös ei toivotut ominaisuudet kantaan leviävät. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että sisäsiitoksella ei kantaan voida tuoda sieltä puuttuvia ominaisuuksia eli esimerkiksi pigmenttiä.

Blackin kasvatuksessa tämä tarkoittaa seuraavaa: kasvattaja joutuu aloittamaan kasvatustyön ensin ulkosiitoksella ja vasta sitten, kun hän on saanut aikaiseksi eläimiä, joilla osalla on hyvä pigmentti ja osalla hyvä koko ja tyyppi, on aika siirtyä käyttämään sisäsiitosta.

Miten aloitetaan?

Ensimmäinen tehtävä kasvattajalla on käydä läpi kriittisesti omat nykyiset jalostuseläimensä. Onko jalostuseläinten joukossa edes yhtään sellaista gerbiiliä, jolla on syvä musta pigmentti. Entäpä miten on tyypin ja koon laita, onko yhtään sellaista gerbiiliä jolla on hyvä tyyppi ja koko. Jos vastaus molempiin kysymyksiin on ei, on kasvattajan myönnettävä ikävä tosiasia siitä, että tämän hetkisillä gerbiileillä ei blackin tasoa voida lähteä parantamaan.

Jos taas kasvattajalta löytyy edes yksi hyvän pigmentin omaava gerbiili, ollaan jo voiton puolella. Jotta kyseistä gerbiiliä voidaan käyttää jalostukseen tulee sillä olla kuitenkin muitakin vatimuksia kuin vain hyvä väri. Gerbiilin tulee olla terve. Itse en enää nykyään käytä jalostukseen sellaisia gerbiileitä, jotka ovat sairastaneet nokkataudin, naksuneet poikasena tai saaneet shokkikohtauksia. Syynä on se, että nämä ominaisuudet ovat oman kokemukseni mukaan osittain periytyviä. Niinpä, jos oman kantansa perustaa tällaiselle gerbiilille, tulevat ongelmat esiin siinä vaiheessa kun ryhdytään linjaamaan.

Jos kasvattajalla ei ole yhtään hyvän mustan pigmentin omaavaa gerbiiliä, ja hän haluaa silti kasvattaa blackeja, on syytä kääntyä eläinkauppojen sekä muiden kasvattajien puoleen. Kasvattajan ei kannata tuijotella gerbiilien sukutauluihin ja siellä mahdollisesti olevaan värien sekamelskaan vaan ennen kaikkea gerbiilin ilmiasuun, mustan tulisi olla mahdollisimman mustaa ja gerbiilin kaikin puolin terve.

Oletamme, että kasvattaja on vihdoin ja viimein onnistunut löytämään itselleen pari sellaista gerbiiliä, joilla on hyvä pigmentti, voi hän ruveta suunnittelemaan yhdistelmiä. Yhdistelmiä mietittäessä kannattaa noudattaa seuraavia ohjeita:

• Yhdistettävien gerbiileiden tulisi olla mahdollisimman kaukaista sukua toisilleen. Näin on suurempi mahdollisuus siihen, että ominaisuudet hajaantuvat poikueissa ja samaan poikaseen on mahdollisuus saada useampi hyvää omainaisuutta yhtä aikaa.
• Jommalla kummalla vanhemmalla tulee aina olla haluttu ominaisuus. Jos halutaan poikasiin mustaa pigmenttiä, tulee se silloin löytyä jommalta kummalta vanhemmalta.
• Kukin yhdistelmä kannattaa tehdä vain kerran. Jos yhteenkään poikaseen ei ole tullut haluttua ominaisuutta, ei näitä poikasia kannata käyttää jatkoon vaan ne myydään lemmikiksi. Yhdistelmää ei ole kuitenkaan syytä toistaa parempien poikasten toivossa, vaan yhdistää isä/emä jonkin toisen gerbiilin kanssa.
• Lopuksi molempien vanhempien tulee olla aina blackeja, tässä tapauksessa ei ole sopivaa apuväriä. Tämä siitä syystä, että käyttämällä jonkin muun väristä gerbiiliä, et voi tietää kuinka syvä pigmentti tuolla muun värisellä gerbiilillä olisi, jos se olisi musta.

Seuraava vaihe on valita poikasista jalostukseen sopivat yksilöt. Hyvin moni kasvattaja päättää jo etukäteen, että määrätystä poikueesta he pitävät juuri naaraan tai uroksen (kumpaa sukupuolta he sillä hetkellä tarvitsevatkaan). Tälle tielle ei kannata blackien kanssa lähteä, vaan valitse poikueista jatkoon aina se gerbiili, jolla on kaikista mustin pigmentti (mikäli se ei ole naksupoikanen eikä saa shokkikohtauksia). Sen lisäksi, jos poikueessa on gerbiili, jolla ei ole valkoisia merkkejä tai joka on kaunis tyyppinen ja hyvän kokoinen, kannattaa tällainenkin gerbiili jättää jalostuskäyttöön.

Kuten alussa mainitsinkin blackeilla on virheenä iän myötä tulevaa valkoista tikkausta. Tämän takia jalostukseen kannattaa käyttää vanhempia uroksia (1-2 vuotta), eikä niinkään alle vuoden ikäisiä, joista ei pysty vielä sanomaan, tuleeko niille vakoista tikkausta iän myötä vai ei. Lisäksi olisi hyvä, jos pystyisit pitämään jalostueläimesi itselläsi vanhuuteen saakka. Näin pystyt tarkkailemaan miten ikä vaikuttaa niiden perusväriin sekä miten terveinä ne pysyvät.

Pyri siihen, että sinulle jäävät jalostuseläimet ovat mahdollisimman erisukuisia. Näin pystyt pitämään geenipoolin mahdollisimman laajana, etkä kadota niin helposti haluttuja ominaisuuksia.

Milloin on aika linjaamiseen?

Linjaamisen voit aloittaa vasta sitten kun sinulla on riittävästi hyvän pigmentin omaavia gerbiileitä esim. vähintään kolme erisukuista urosta ja vähintään kolme erisukuista naarasta. Linjaamisessa suosittelen maltillista linjaamista. Käytännössä olisi hyvä tehdä yhdistelmiä, joissa sukusiitoskerroin on 6,25 (serkusten välinen) tai alle.

Jos ulkosiitoksessa keskityimme hyvään pigmenttin saamiseksi kantaan, niin linjaamisessa joudumme keskittymään tyyppiin ja kokoon. Tämä johtuu siitä, että on osoitettu, että sisäsiitoksen aikana eläimen koko pienenee. Ulkosiitos puolestaan kasvattaa kokoa. Tämä tarkoittaa sitä, että eläimen johon linjataan (eli joka näkyy sukutaulussa useamman kerran) tulee aina olla tyypiltään se paras ja isoin.

Linjaamisessa myös terveyden merkitys kasvaa. Jos linjaamisen aikana hyvät ominaisuudet kertautuvat kannassa, vastaavaa tapahtuu myös huonoille ominaisuuksille. Ole siis äärettömän kriittinen terveyden suhteen. Jos nyt luistat terveydestä, hankit itsellesi vaikeuksia myöhemmin.

Kiinnitä myös erityistä huomiota gerbiilien luonteisiin. Äläkä unohda naaraiden luonnetta, joiden merkitys korostuu juuri poikasten hoidossa. Pyri jättämään itsellesi naaras sellaisesta yhdistelmästä, jossa emo on hoitanut poikasensa esimerkillisen hyvin. Tämä sen takia, että on osoitettu, että naaras periyttää voimakkaasti luonteensa eteenpäin, mutta myöskin siirtää käyttäytymismalleja eteenpäin. Varman naaraan, joka hoitaa poikasensa tunnollisesti sekä ruokkii niitä hyvin, poikaset hoitavat aikanaan omat poikasensa todennäköisesti yhtä tunnollisesti kuin emänsä.

Hyvin monet kasvattajat linjaavat uroksiin. Tämä on ihan hyväksyttävää ja järkevää. Jos sinulta kuitenkin löytyy erityisen hyvänkokoinen ja kaunistyyppinen naras, joka lisäksi hoitaa poikasensa hyvin, suosittelen linjaamista tähän yksilöön.

Miten siten aloittaa linjaus?

Kenties vaikeinta tässä vaiheessa kasvattajalle on se, kun hän ryhtyy suunnittelemaan, miten linjaus pitäisi aloittaa ja miten siinä pitäisi edetä.

Järkevintä ja loogisinta on aloittaa eläimestä johon aiot linjata. Tutki ensin eläimen hyvä puolet (joita pitäisi siis olla koko ja tyyppi sekä hyvä luonne ja terveys) ja sen jälkeen puutteet (esim. valea pigmentti, valkoiset tassumerkit jne).

Kantaeläimenä vaalea uros

Jos kantaeläin on uros, jolla on puolenaan vain hyvä tyyppi ja koko, mutta värissä on erityisesti toivomisen varaa, kannattaa eläintä käyttää alkuun vain kerran ja sellaiselle naaraalle jolla on mahdollisimman syvä musta pigmentti. Poikasten tasosta riippuu miten jatketaan. Poikasia ei kannata luovuttaa eteenpäin heti kuusiviikkoisina vaan mielummin vasta myöhemmin, jotta näet millaiseksi pigmentti muodostuu poikaskarvan jälkeen ja millaiset tyypit & koot poikasille tulee. Ensimmäisenä kannattaa poikueesta poimia itselleen gerbiili, jolla on kaikista isoin koko. Tämän jälkeen kannattaa tutkia gerbiileitä, mikäli niillä on parempi pigmentti kuin isällään, pidä poikanen, jolla on paras pigmentti. Mikäli poikasten pigmentti on huonompi kuin isällään, älä jätä muita gerbiileitä jalostukseen.

Jalostukseen jätetty gerbiili yhdistetään jälleen sellaisen gerbiilin kanssa, jolla on mahdollisimman hyvä pigmentti. Taas poikasten valintaan pätee sama kuin äskeiseen. Pidä jälleen isoin gerbiili sekä paras pigmenttisin gerbiili, mikäli sen väri on parempi kuin käytetyn isokokoisen gerbiilin. Pyri siis aina systemaattisesti yhdistämään hyvä koko hyvään pigmenttiin.

Tavoittena on, että sukutaulussa kertautuva eläin, on tämä hyvän kokoinen gerbiili, mutta muut eläimet, ovat sellaisia, joilla on hyvä tumma pigmentti. Älä kuitenkaan unohda tassu/kurkkumerkkejä sekä iän mukana tuomaa valkoista tippausta.

Kantaeläimenä isokokoinen naaras, joka hoitaa poikasensa erinomaisesti

Jos sinulla on naaras, joka on kokonsa puolesta erinomainen ja lisäksi olet huomannut, että se on hoitanut pokueensa erinomaisesti, voit myös linjata tähän naaraaseen. Silloin linjaus kannattaa tehdä siten, että teetät naaraalla kaksi poikuetta, toinen erittäin hyvän tyyppisen uroksen kanssa ja toinen sellaisen uroksen kanssa, jolla on erittäin hyvä pigmentti.

Molemmista yhdistelmästä kannattaa valita jatkoon sellainen naaraspoikanen, joka luonteensa ja kokonsa puolesta muistuttaa eniten äitiään sekä sellainen poikanen (uros tai naaras), jolla on paras pigmentti ja koko.

Kun etenet kasvatustyössä pyri siihen, että saat säilytettyä emojen hyvät koot sekä poikasten hyvän hoidon linjassasi. Kantaeläimesi on nyt tämä ensimmäinen käytetty naaras, joka kertautuu sukutaulussa.

Millaisilla eläimillä ei kannata jatkaa sukua?

Ihanteellisinta olisi, jos kaikkia gerbiileitä, joita itselleen jättää, voisi käyttää jalostukseen, mutta näin ei aina valitetttavasti ole. Joskus vaatii kovaakin itsekuria jättää pois jalostuksesta sellainen gerbiili, joka on näyttelyssä menestynyt, mutta jonka terveys tai luonne ei ole jalostuseläimelle sopiva.

Aseta aina etusijalle gerbiilien terveys ja luonne. Itse suosittelen, että jätät pois jalostuksesta systemaattisesti gerbiiit, jotka ovat naksuneet poikasena, saaneet shokkikohtauksia tai jotka ovat sairastaneet nokkataudin.

Myöskin gerbiilit, jotka ovat normaalia agressiivisempia toisille gerbiileille, tulee jättää pois jalostuksesta. Naaras, joka ei hyväksy urosta tai uros, joka ei hyväksy naarasta, ei ole sopiva jatkamaan sukuaan ja siirtämään luonnettaan seuraaville polville. Toki gerbiileilläkin voi olla henkilökohtaisia mieltymyksiä kumppaninsa suhteen, kaikkien kemiat kun eivät aina pelaa yhteen. Mutta jos esim. naaras systemaattisesti hylkää useamman kosijaehdokkaan, on se syytä jättää jalostuksesta syrjään.

Jos naaras syö useamman poikueen perättäin (tai poikaset vain häviävät mystisesti), ei sillä myöskään kannata tehdä poikasia. Samaten, jos naaras saa pelkästään naksupoikasia, ei sitä eikä sen saamia poikasia tulisi käyttää jalostukseen.

Monesti kasvattaja haluaisi sinnikkäästi saada poikaset juuri määrätystä uroksesta/naaraasta, mutta sinnikkyydellä voi olla pitkän päälle huono vaikutus kantaan. Omaan kantaan voi levitä ei toivottuja ominaisuuksia, jotka tekevät kasvattamisen käytännössä mahdottomaksi. Kenen kasvatus enää onnistuu naarailla, jotka eivä huoli urosta kumppanikseen tai syövät poikasensa. Tai kuka voi käyttä enää sellaista urosta jalostukseen, jonka ainoa tarkoitus on löylyttää kumppaniksi tarjottu naaras.

Artikkelin on kirjoittanut Minna Koivu ja se on julkaistu Aavikkorummussa 1/2004.