Gerbiilikielen oppitunti
Ääntely
Gerbiilit eivät yleensä ääntele kovin paljoa, suurin osa niiden metelöinnistä aiheutuu kaivamisesta, jyrsimisestä ja rummuttelusta. Toisinaan gerbiilitkin tosin ääntelevät erilaisin piippauksin ja vinkumisin. Niiden merkityksiä on ihmisen vaikea erottaa toisistaan, mutta gerbiilit varmasti itse ymmärtävät niiden merkityseroja.
Ääntelyn määrässä on huomattavia yksilökohtaisia eroja; jotkut gerbiilit ovat poikkeuksellisen puheliaita. Itselläni oli aikoinaan uros, joka yksin asuessaan istuskeli häkkinsä katolla viserrellen, ikään kuin laulaen. Se lopetti tämän tapansa saatuaan kämppäkaverin, joten saattoi olettaa sen kutsuvan lajitovereita ääntelyllään. Suurin osa gerbiilien ääntelystä on niin korkeaa, ettei ihmiskorva pysty sitä kuulemaan. Voimmekin vain aavistella kuinka vilkasta gerbiilien kommunikointi tarkastelemalla missä tilanteissa ne ääntään käyttävät. Myös eleet, ns. ruumiinkieli, on sosiaalisille eläimille erittäin tärkeää.
Poikaset käyttävät pienenä paljon piipitystä, kuten ihmislapset itkua, halutessaan jotain. Ne ääntelevät ollessaan nälkäisiä, kylmissään tai jos emo kohtelee niitä liian kovakouraisesti. Tämä ääntely on niiden selviytymiselle tärkeää, sillä se saa emon kiinnittämään poikasiin huomiota ja esimerkiksi kantamaan pesästä harhautuneet poikaset takaisin turvaan. Tyytyväiset poikaset, joilla on massu täynnä maitoa, ovat melko hiljaisia, mutta pesän ulkopuolella lojuva hiljainen poikanen ei ole hyvä merkki. Terve poikanen vaatii anellen hoitoa, mutta sairas, kylmettynyt tai nälkiintynyt poikanen ei jaksa anella. Tällaisen poikasen emo saattaa jättää täysin vaille huomiota. Saattaa olla, että gerbiiliemo pystyy poikasten äänistä päättelemään mitä ne tarvitsevat ja kuinka aito niiden hätä on, samoin kuin monet ihmisäidit erottavat vauvansa itkusta onko tyytymättömyyden syynä nälkä vai märkä vaippa.
Aikuiset gerbiilit käyttävät ääntään tietysti, jos niitä sattuu. Myös liian kovakourainen käsittely saa gerbiilin vinkumaan. Gerbiilit pesevät usein toisiaan ja tällöin saattaa pestävä eläin silloin tällöin vinkaista. Ääntelyllään se huomauttaa liian tarmokkaasta käsittelystä ja tällainen käytös kuuluu gerbiilien luonnolliseen sosiaaliseen toimintaan. Mikäli kyseessä on tappelu, eläimet harvemmin ääntelevät. Kun toisilleen vieraita eläimiä totutetaan yhteen, piippailee niistä alistuneempi (yleensä nuori eläin, myös naaras kiimassa) gerbiili aina kun dominoiva eläin tulee lähelle. Tämä on myös täysin normaalia ja kun toinen osoittaa selkeästi alistuvansa, vältetään tappelut. Mikäli tällainen vinkuminen jatkuu useita päiviä, on syytä olettaa, että dominoiva eläin simputtaa kumppaniaan liikaa, ja tällöin eläinten käytöstä tulee seurata huolellisesti. Jos toisessa eläimessä havaitaan puremia, kannattaa eläimet erottaa.
Edellä jo kerroin kiimaisten naaraiden tyypillisestä vinkumisesta, joka keskittyy kiiman varsinaiseen ajankohtaan. Tällöin uros ajaa naarasta takaa, ja meno saattaa välillä tuntua aika hurjaltakin. Muulloin naaraan läsnä ollessa uros käyttäytyy kuin gentleman ja on alistuvampi, vaikka onkin yleensä huomattavasti suurikokoisempi. Niinpä tutustuttamishäkin kalterien toisella puolella riehuva raivotar saa raavaan miesgerbiilin vinkumaan vienosti, vaikka vastaavalla tavalla käyttäytyvä uros saisi samanlaiset uhkailut vastalahjaksi.
Rummuttelu
Rummuttelu on eräs gerbiilien tärkeimmistä kommunikointikeinoista. Se on luonnossa eläville gerbiileille kätevä keino tiedottaa uhkaavasta vaarasta koko yhteisölle. Rummuttelun kuulevat myös maan alla luolastoissa oleilevat gerbiilit ja saa ne pysymään piiloissa. Vaarassa olevat eläimet puolestaan singahtavat turvapaikkaan. Myös lemmikkigerbiilit reagoivat rummutukseen voimakkaasti. Sen on saanut jokainen useamman gerbiilin omistaja huomata: kun yksi eläin säikähtää jotain, on pian käynnissä kokonainen rumpukuoro... Rummuttelu on myös ensimmäisiä taitoja, jonka pikkugerbiilit oppivat. On huvittavaa seurata kuinka vasta huterasti jaloillaan seisovat poikaset yrittävät tomerasti rummutella kuten emonsa.
Rummutteleva gerbiili napauttelee takajalkojaan rytmikkäästi maahan ja jos haluaa kuulla omien gerbiiliensä rummuttelevan voi matkia ääntä sormillaan. Tällöin gerbiilit alkavat myös toistaa varoitusmerkkiä (eipä siis turhaan ole smogulilaisten tunnuslause: Rummutelkaa toisillenne, niin kiinteä osa eläimiämme tämä tapa on). Kun vaarasta on vasta epäily, on rummuttelu hidastahtista ja se saa muut gerbiilit tarkkailemaan ympäristöään tarkemmin. Jos pelko osoittautuu aiheelliseksi, kiihtyy rummutus, yhä useampi yhtyy kuoroon ja gerbiilit sujahtelevat piiloihin. Myös suhtautumisessa rummutteluun on yksilöllisiä eroja: vakaat ja rauhalliset vanhukset ottavat hälytykset tosissaan vasta todella uhkaavassa tilanteessa. Sen sijaan nuoret eläimet, jotka eivät vielä ole oppineet mitä tarvitsee pelätä ja mitä ei, rummuttelevat vähän väliä.
Rummutteluakin esiintyy muissakin tilanteissa kuin edellä kuvatuissa hälytyksissä. Yleensä se kuitenkin aina liittyy kiihtymykseen. Niinpä esimerkiksi naarasta haisteleva uros rummuttelee hiljaa. Myös pariutumiskäyttäytymiseen liittyy uroksen välirummuttelu. Urokset saattavat rummutella yleensäkin tutustuessaan uuteen lajitoveriin, naarailla tällaista käytöstä esiintyy harvemmin.
Artikkelin on kirjoittanut Pia Mäkelä ja se on julkaistu aikaisemmin Aavikkorummussa 4-5/1996.