Historiikki gerbiilin väreistä, osa 1

Kun ranskalainen tutkimusmatkailija Père Armand David kierteli Itä-Mongoliassa vuonna 1897 löysi hän pieniä jyrsijöitä, jotka lähetti tutkittavaksi Henri Milne-Edwardsille Pariisin luonnontieteelliseen museoon. Henrin jyrsijöille antama latinankielinen nimi, Meriones unguiculatus, tarkoitti pientä kynnellistä soturia. Eipä osanneet Père ja Henri vielä tulloin aavistaa, että heidän löytämänsä ja soturiksi nimeämänsä pienen pieni jyrsijä, tulisi valloittamaan sata vuotta myöhemmin Eurooppalaisten eläintenystävien kodit ja nousemaan yhdeksi suosituimmaksi lemmikkijyrsijäksi.

Pèren löytämien soturien jälkeläisiltä se ei vielä onnistunut, vaan valloituksen voidaan laskea alkavan vuodesta 1935, jolloin japanilainen professori Kasugo vangitsi muutaman gerbiilipariskunnan Amur-joen varrelta. Kasugon pyydystämät pariskunnat lisääntyivät myös vankeudessa ja näin voidaan sanoa ensimmäisten lemmikkigerbiilien saaneen alkunsa.

Vuonna 1954 ensimmäiset gerbiilit vietiin USA:han, mutta Iso-Britannialaiset saivat odottaa omia gerbiileitään pidempään. Ensimmäiset gerbiilit vietiin Iso-Britanniaan vasta vuonna 1964. Siitä ei ole tietoa milloin ensimmäiset gerbiilit saapuivat Suomeen. Epäilen sen kuitenkin olleen 70-luvun alkupuolella, koska muistan jo lapsena halunneeni kovasti taskukenguruita, jotka olivat mitäs muita kuin meidän tuntemiamme gerbiileitä.

Perusvärit

Gerbiilin luonnonväriä eli normaalia luonnossa elävän gerbiilin väritystä kutsutaan agoutiksi. Nimensä väri on saanut Etelä-Amerikkalaisesta jyrsijästä, agutista (Dasyprocta aguti) , jolla totta tosiaan on kauniin punaisen ruskea perusväri mustalla tikkauksella.Lähestulkoon kaikilla muillakin jyrsijöillä juuri luonnonväriä kutsutaan agoutiksi, poikkeuksena lienee hamsterit, joilla luonnonväriä kutsutaan 'normaaliksi'. . Gerbiilin agouti väri poikkeaa muiden laijien agoutiväristä siinä, että gerbiilillä on valkea vatsa. Rotalla ja hiirella luonnonvärin vatsa on päälivärin mukainen. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että valkoinen vatsa heijastaa paremmin maasta tulevaa kuumaa lämpösäteilyä pois kuin tumma vatsa.

Gerbiilin ensimmäinen värimuunnos, joka oli itseasiassa kuviomuunnos antoi odotuttaa itseään pitkään. Vasta vuonna 1968 kuului Kanadasta kummia. Englantilainen gerbiilikasvattaja Franklin Lane, joka oli muuttanut Iso-Britanniasta siirtolaiseksi Kanadaan raportoi gerbiileistä, joilla oli valkoiset värimerkit otsassa ja niskassa. Väri saikin aluksi nimekseen Canadian White Spot.

Ensimmäiset White Spotit vietiin Britanniaan samana vuonna, mutta muunnos ei tuntunut saavan tulta alleen ja niinpä vuosina 1970-1971 se olikin lähes katoamispisteessä. White Spottedin pelastajaksi tulikin yllättäen uusi gerbiileiltä löytynyt värimuunnos, argente. Niinpä herra Wally Smallshire onnistui pelastamaan White Spotted kannan, yhdistämällä white spottedeja argente gerbiileihin, jolloin todettiin, että argente värissä white spotted kuvio vasta viehättävältä näyttääkin.

Tämä uusi väri löytyi Pohjois-Lontoolaisesta koulusta ja löytäjänä oli Rouva Mary Brooks. Normaaliin agoutipoikueeseen oli ilmestynyt kauniita kullanvärisiä gerbiileitä. Aluksi tätä väriä kutsuttiin nimellä Golden (kultainen), White Bellied Golden (valkovatsainen kultainen) ja Cinnamon (kaneli). Lopulliseksi nimeksi on meillä suomessa jäänyt Argente.

Sellainen ihminen, joka osaa muutaman sanasen ranskaa, saattaa kokea argente nimen antamisen keltaisen gerbiilivärin nimeksi melko omituisena. Argente on nimitäin ranskaa ja tarkoittaa hopeaa. Selitykseksi on tarjottu sitä, että myös muilla jyrsijöiltä on ollut olemassa (jo ennen gerbiilien argentea) punasilmäinen muunnos agoutista, jonka karvan päässä on ollut hopeinen tippi. Tämä hopeinen tippi on antanut koko värille hopeisen vivahteen ja siitä sitten on tullut värin nimeksi argente.

Argente on kuitenkin ollut varsinaisesti kolmas väri muunnos gerbiileillä. Ennen argentea läydettiin gerbiileillä PEW värimuunnos 70-luvun kieppeillä. Tämän värin löysi Herra Millard, mutta jälkipolville ei ole jäänyt tarkkaa tietos siitä, millaisista vanhemmista nämä PEW gerbiilit syntyivät. Varsin nopeasti kävi kuitenkin selville, että kyseessä ei ollutkaan oikea albiino vaan oikeammin himalayan, jolla oli hyvin vaalea pigmentti. Gerbiilien himalayan väri on nk. epätäydellinen, mikä tarkoittaa sitä, että pigmenttiä muodostuu vain häntään. Muilla lajeilla himalayan eläimillä on väriä kuonossa, korvissa, hännässä ja tassussa. Silti gerbiilin rotumääritelmä vaati hyvin pitkään myös gerbiilille samanlaiset pointit (eli kuonon, korvan ja tassun värittymisen) kuin muillakin eläimillä. Tosiasioiden edessä järkiinnyttiin Suomessa ja himalayanin nimeksi muutettiin 11.5.1996 DTW. Isossa-Britanniassa väri kulkee kuitenkin edelleen nimellä himalayan.

Hieman argenten löytymisen jälkeen havaittiin gerbiileillä jälleen uusi väri. Eläimet syntyivät USA:n ilmavoimien koulussa Teksasissa asustaville gerbiileille ja nämä poikaset olivat kauttaaltaan mustia. Vuonna 1978 Paul Crudgington Glasgown eläintarhan avustuksella vei näitä mustia gerbiileitä Britanniaan. 28 gerbiiliä selvisi hengissä kuuden kuukauden karanteenista, mutta useita gerbiileitä kuoli myös karanteenin jälkeen myöhemmin. Syyksi on arvailtu karanteenin aiheuttamaa stressiä sekä populaation suurta sisäsiittoisuutta, niinpä väriä päätettiin parantaa ulkosiitoksella.

Grey agotui ilmaantui gerbiileille ensimmäisen kerran jo vuonna 1975. Nämä eläimet eivät kuitenkaan harmillisesti lisääntyneet, joten väri katosi näiden gerbiilien kuoltua kunnes ilmaantui yllättäen uudestaan 1980. Rouva Jaqui Grant löysi oudon värisiä gerbiileitä agoutipariskunnan poikueesta ja hän esitteli löytämänsä värin vuoden 1980 London Shampionship Showssa.

Aluksi värin kuviteltiin olevan aito chinchilla, mutta kun eläimiä yhdistettiin PEW gerbiilien kanssa todettiin, että kyseessä ei ole ainakaan chinchilla-geenin aiheuttama väri. Englannissa väriä ryhdyttiin kutsumaan grey agoutiksi, mutta meillä Suomessa väriä kutsuttiin chinchillaksi pitkään. Nimi muutettiin chinchillasta grey agoutiksi samaan aikaan kun muutimme myös DTW:n nimen.

Nyt onkin kaikki perusvärien luomiseksi tarvittavat värit kassassa, slate, lilac, dove, argente cream ja ivory cream ovat saatu aikaiseksi yhdistämällä edellämainittuja värejä keskenään.

Meillä Suomessa rekisteröitiin ensimmäiset gerbiilit vuonna 1982 ja rekisteröijänä oli Suomen Jyrsijäliitto. Väriltään kaikki gerbiilit olivat agouteja ja värinimitykset olivat aika kaukana nykyisistä. Agoutia kutsuttiin "normaaliksi" tai "ruskean-beige musta tikkaus".

Ensimmäiset black gerbiilit tulivat Suomeen rekisteröintiarkistojen mukaan nähtävästi Ruotsista vuoden 84 alussa. Ruotsi on tuohon aikaan ollut muutenkin gerbiiliharrastajan paratiisi, koska sieltä rantautuivat vuoden 84 ja 85 aikana monta uutta gerbiiliväriä: valkoinen (PEW tai REW), harmaa dove (dove tai lilac), brown patched (olisiko tämä kenties agouti white spotted), lilac (dove tai lilac) sininen (slate), chinchilla (grey agouti) sekä argente.

Vuonna 1988 käynnisti Jyrsijäliitto urakan rotumääritelmien saamiseksi kaikille jyrsijöille. Tämän päätöksen seurauksena saatiin myös gerbiileille rotumääritelmä, mutta valitettavasti en itse tiedä minä vuonna rotumääritelmä virallisesti valmistui. Gerbiilin silloinen rotumääritelmä oli nähtävästi suomennos ruotsalaisesta rotumääritelmästä, koska siinä oli mukana värinimityksiä sekä kuvio, jota ei ole löytynyt Englantilaisen gerbiiliyhdistyksen rotumääritelmästä, nimittäin pied. Samassa rotumääritelmässä on myös meidän nykyinen lilac gerbiilimme nimellä dove ja nykyinen dove nimellä silver. Yllättävänä värinä rotumääritelmästä löytyy myös "white", joka on rotumääritelmän mukaan kuten PEW, mutta silmät ovat mustat (lieneekö kyseessä sittenkin REW, jolla rubiininpunaiset silmät)

Vuonna 1991 rotumääritelmä uudistettiin vastaamaan Englantilaisten rotumääritelmää ja silloin myös pied tippui rotumääritelmästä pois. Piedin tiputtaminen rotumääritelmästä osoittautui kuitenkin ennenaikaiseksi hätäilyksi, koska seuraavana uutena värinä tai oikeammin kuviomuunnoksena suomeen saapuikin juuri pied. Piedistä sekä muista nk. uusista väreistä lisää ensikerralla.

Artikkelin on kirjoittanut Minna Koivu ja artikkeli on julkaistu Aavikkorumpu-lehdessä 3/2001.