Jalostuseläimen luonne ja terveys

“Tärkeintä kasvatuksessa on eläinten hyvä luonne ja terveys” ­on lause, jonka moni meistä on kuullut ainakin joskus ja jonka nimeen moni kasvattaja vannoo. Mutta mitä hyvä luonne ja terveys gerbiilien kasvatuksessa tarkoittavat ja miksi ne ovat niin tärkeitä?

Aggressiivinen tai hyvin pelokas gerbiili ei sovellu kasvatukseen

Hyvä luonne on voi toisinaan olla suhteellinen käsite. Siinä missä osa kasvattajista pitää jotakin luonteenpiirrettä hyvänä, ei ehkä toinen pistäkään sille samalla tavalla painoarvoa. Monesti kuulee kehuttavan, kuinka gerbiili on niin hyväluonteinen, kun se on helposti käsiteltävä tai kiipeää itse omistajan kädelle. Silloin on ehkä ennemminkin kyse siitä, että eläin on rohkea ja käsittelyyn tottunut, eikä pelkää käsittelytilanteita. Molemmat ovat tietty hyviä ominaisuuksia, mutteivät suoranaisesti kerro eläimen luonteesta, soveltuuko se esimerkiksi kasvatukseen.

On ehkä helpompi lähteä liikkeelle määrittelemällä, minkälainen on huono, kasvatukseen soveltumaton gerbiilin luonne. Kasvatuksesta kannattaa karsia pois ne eläimet, jotka käyttäytyvät aggressiivisesti tai arvaamattomasti muita lajitovereita tai ihmistä kohtaan. Tällainen aggressiivisuus ilmenee yleensä selkeiten tilanteissa, jotka ovat gerbiilille uusia ja joissa se joutuu saaliseläimenä valitsemaan, kannattaako sen ennemmin paeta vai puolustautua. Aggressiivinen eläin yleensä puolustautuu ylimitoitetusti tilanteeseen nähden. Vaikka kyseessä onkin saaliseläimelle välttämätön vietti, joka perustuu hengissä selviämiseen luonnossa vihollisen uhatessa, on aggressiivinen reagointi lemmikille ei-toivottu ominaisuus. Koska luonteenpiirteet ovat herkästi periytyviä ominaisuuksia, kannattaa kasvattajan ehdottomasti välttää siirtämästä huonoja ominaisuuksia eteenpäin seuraaviin gerbiilisukupolviin. Kukaan ei halua lemmikkiä, joka yrittää esimerkiksi hyökätä kiinni omistajan käteen terraariossa tai jolle on vaikea totuttaa uusia lajitovereita seuraksi esimerkiksi aiemman kaverin menehdyttyä.

Yleensä aggressiiviset eläimet ovat luonteeltaan hyvin reviiritietoisia, dominoivia ja helposti stressaantuvia, mikä ilmenee eri tavalla eri tilanteissa. Hankalasta luonteesta kielivätkin yleensä selviten hankaluudet totutustilanteissa tai kärhämät lauman yhteiselossa esimerkiksi lattialla juoksutuksen tai terraarion siivoamisen jälkeen. Kasvattaja saattaa havaita hankalan luonteiset gerbiilit esimerkiksi astutustilanteessa, jossa kiimassa oleva naaras ei hyväksy urosta alkuunkaan vaan koittaa hyökätä uroksen kimppuun tai jossa uros koittaakin hyökätä naaraan kimppuun. Tällä tavoin käyttäytyviä eläimiä ei tietenkään kannata käyttää kasvatukseen.

Eläimen käytös voi myös muuttua esimerkiksi sairauksien, iän tai negatiivisten kokemusten myötä. Sairaudet ja niistä johtuvat kiputilat saattavat tehdä gerbiilistä äreän, jolloin se saattaa puolustautua ikävissä tilanteissa arvaamattomasti. Joskus gerbiili saattaa esimerkiksi joutua tappeluun, jolloin se traumatisoituu niin, että se puolustaa jatkossakin itseään hyökkäämällä, vaikkei sille varsinaisesti olisikaan tarvetta. Toisinaan gerbiili saattaa iän myötä muuttaa suhtautumistaan lajitovereihin, eikä esimerkiksi poikaset tehnyt naaras enää hyväksykään urosta, vaikka kasvattajalla olisi tarkoitus teettää naaraalla vielä toinen poikue. Kasvattajan tuleekin kiinnittää huomiota kasvattiensa luonteiden muutoksiin, sillä jalostuseläimen tulee luonnollisesti olla hyväluonteinen ennen poikasia ja myös niiden jälkeen.

Kun eläin on luonteeltaan hyvä, se on esimerkiksi totutettavissa uusiin lajitovereihin kohtuullisen ajan kuluessa. Osoitus erinomaisesta luonteesta voi olla esimerkiksi se, ettei gerbiili kahinoi ollenkaan edes väliverkolla, vaikka se tapaisi sille entuudestaan täysin tuntemattoman lajitoverin. Jotkut kasvattajat voivat, tuntiessaan jotkut hyväluonteiset sukulinjansa erityisen hyvin, myös yhdistellä aikuisia gerbiilejä ja poikasia ilman totutusta, sillä aikuiset hyväksyvät nuoret lajitoverit mukisematta. On tyypillistä, että gerbiili saattaa esimerkiksi unohtaa kämppiksensä jonkin ajan kuluessa, mutta helppoluonteinen gerbiili ei ole moksiskaan, vaikka se olisikin ollut erotettuna kämppiksestään päivän tai kaksi, kun ne palautetaan taas yhteen.

Vaikka pakovietti on saaliseläimelle luonnollinen reaktio, myös liika pelokkuus ja voimakas pakotarve ovat ominaisuuksia, jotka joskus estävät eläimen kasvatuskäytön. Mikäli eläin on kovin pelokas, minkä vuoksi käsittely ei luonnistu helposti tai eläin pelkää, stressaantuu herkästi ja pyrkii voimakkaasti pakoon esimerkiksi ruokinnan tai muiden hoitotoimenpiteiden aikana, ei eläintä kannata käyttää jalostukseen. Luonteenpiirteet ovat helposti periytyviä ominaisuuksia ja varsinkin emogerbiili siirtää käytösmalleja hyvin herkästi jälkikasvulleen. On tärkeää, että lemmikkigerbiili on helposti käsiteltävissä eläimen terveydentilan säännölliseksi tarkistamiseksi ja siksi kasvattajalla onkin vastuu siitä, minkälaisia lemmikkejä hän kasvattaa itselleen ja muille. Lisäksi liika pelokkuus on haitaksi gerbiilille itselleen, mikäli normaalit kodinaskareiden ja hoitotoimenpiteiden äänet stressaavat sitä kohtuuttomasti päivittäin.

Gerbiilin käytös saattaa joskus muuttua aremmaksi ja pelokkaammaksi esimerkiksi silloin, kun se syystä tai toisesta joutuu asumaan yksin. Lauman antaman turvan puuttuessa gerbiili usein herkistyy ympäristössä tapahtuville asioille, mutta palautuu monesti ennalleen päästessään jälleen lajitoverinsa seuraan.

Lajityypillinen käytös vs. kasvatukseen soveltumaton luonne

Mistä sitten tietää, mikä on lajityypillistä käytöstä ja mikä osoitus kasvatukseen soveltumattomasta luonteesta? Oikeastaan kasvattaja oppii tunnistamaan nämä toisistaan kokemuksen ja tietotaidon karttuessa. Allekirjoittanut sai aikoinaan syytöksiä siitä, että oli myynyt kasvatukseen soveltumattomia, toisensa hengiltä asti (toinen lopetettiin eläinlääkärissä) tapelleiden gerbiileiden myymisestä kasvatuskäyttöön. Tilannetta edelsi kuitenkin puutteellinen totutus, jossa kaksi 7-viikkoista poikasta oli laitettu yhteen kahden n. 8-9 kuukauden ikäisen uroksen kanssa ilman asianmukaista totutusta totutusverkkoineen ja nämä vanhemmat urokset olivat ottaneet valitettavasti yhteen parin päivän päästä onnistuneelta vaikuttaneen yhdistämisen jälkeen. Nähdäkseni kyseessä oli kuitenkin hyvin tyypillinen esimerkkitilanne, jossa kaksi totutuksen kannalta haasteellisessa iässä (toisinaan puhutaan myös gerbiilien ”murrosiästä”) olevaa urosta olivat kokeneet oman asemansa laumassa uhatuksi, kun lauman arvojärjestys oli järkkynyt poikasten laumaan lisäämisen takia (tästä syystä en koskaan itse yhdistä toimivaan laumaan yhtään lisää laumanjäseniä, sillä se aiheuttaa hyvin helposti skismaa hyvin toimivaankin laumaan).

On siis hyvä tiedostaa, että on olemassa tilanteita, jotka aiheutuvat gerbiilien lajityypillisestä käyttäytymisestä, eivätkä kaikki laumaristiriidat ja suoranaiset tappelutkaan aina automaattisesti tarkoita, etteivätkö jotkin eläimen soveltuisi ollenkaan kasvatukseen. Kuitenkin taas esimerkiksi se, että esimerkiksi 3 kuukauden ikäinen eläin yhtäkkiä hyökkää useamman viikon yhteiselon jälkeen täysin terveen, aikuisen eläimen kimppuun jauhaen sen peräpään jauhelihaksi, on selvä merkki aggressiivisuudesta. Vaikka oman reviirin puolustaminen on gerbiileille lajityypillistä käyttäytymistä, kannattaa silti miettiä, onko esimerkiksi kannattavaa käyttää jalostukseen eläintä, joka hyökkää empimättä kämppiksensä kimppuun, kun tässä on vähänkään vieraita hajuja esimerkiksi juoksutuksen tai astutuksen jälkeen.

Terveys ja sen vaaliminen kasvatuksessa

Hyvä terveys on asia, jota kasvattajan tulee erityisesti vaalia hyvän luonteen ohella. Jokainen lemmikinomistaja toivoo, että hänen lemmikkinsä voisi elää mahdollisimman pitkän ja terveen elämän ilman arkea varjostavia sairauksia tai kipuja. Gerbiilin keski-iäksi mainitaan usein noin 3-4 vuotta, ja on ikävää, jos lemmikistään joutuu luopumaan kovin paljon ennen sitä, koska lemmikki sairastaa parantumatonta sairautta ja se kuolee tai se joudutaan lopettamaan ennenaikaisesti kärsimyksien takia. Kasvattajan tavoitteena onkin kasvattaa mahdollisimman terveitä, pitkäikäisiä lemmikkejä, joista on iloa omistajilleen mahdollisimman pitkään.

Miten kasvattaja sitten toimii tämän tavoitteen täyttymiseksi? On tietenkin itsestään selvää, ettei sairasta eläintä tule käyttää kasvatukseen. Mikäli kyseessä ovat ohimenevät sairaudet, kuten nokkataudit, silmä- tai korvatulehdukset, ripuli tai loiset, kannattaa kasvatuskäyttöä lykätä, kunnes eläin on hoidettu jälleen terveeksi, etteivät sairaudet pääse leviämään. Eläimiä, joilla on kroonistuneita tai mahdollisia perinnöllisiä sairauksia, ei tule käyttää kasvatukseen. Tällaisia ovat esimerkiksi kasvaimet, hammasviat, munuaisviat, rintalastassa olevat luupiikit ja knikit (voimakkaat häntämutkat).

Perinnölliset sairaudet ovat siitä hankalia, että ne yleensä ilmenevät vasta siinä vaiheessa, kun eläintä tai sen jälkeläisiä on jo ehditty käyttää kasvatukseen ja pahimmillaan jälkeläisiä on jalostuskäytössä muillakin kasvattajilla. Varsinkin, mikäli sairaus on vakava ja sairastuneet eläimet nuoria, kasvattajan olisi erittäin toivottavaa tiedottaa sairastumisesta sairastuneen tai sairastuneiden eläinten jälkeläisten omistajille ja asettaa jälkikasvu tarkkailuun. Vakavissa tapauksissa tulee sairastuneiden eläinten kasvatuslinja katkaista tarvittaessa kokonaan. Tarkkailun alaisina olevia eläimiä tai kasvatuslinjoja ei kannata tietenkään myydä eteenpäin, ja mikäli tarkkailusta huolimatta teettää eläimillä poikasia, kannattaa pyrkiä pitämään poikaset itsellään tai luovuttaa ainoastaan sellaisiin koteihin, joissa mahdolliset riskit ovat tiedossa ja niiden esiintymistä osataan tarkkailla ja pystytään tiedottamaan niistä kasvattajalle. Kasvatukseen riskialttiita linjoja ei tule tietenkään myydä.

Knikkihäntäisten poikasten kohdalla tilanteen havaitsee hyvin varhaisessa vaiheessa. Mikäli knikin syntyperästä (onko se synnynnäinen vai tapaturman aiheuttama), ei voida varmistua, ei knikkihäntäisen eläimen vanhempia tai muitakaan poikasia kannata käyttää kasvatukseen. Tapaturmaiseksi knikin voi katsoa silloin, kun sen on selkeästi havaittu ilmestyneen esimerkiksi yön aikana, vaikkei aiheuttajaa pystyisikään selkeästi osoittamaan (usein häntä on jäänyt johonkin väliin ja häntänikama on siksi murtunut tai mennyt sijoiltaan). Synnynnäiset knikit ovat herkästi periytyviä ja vaikka hännässä ne harvoin aiheuttavatkaan eläimelle minkäänlaista haittaa, voivat ne selkärankojen nikamiin periytyessään aiheuttaa eläimelle kipua.

Miten kasvattaja sitten pystyisi mahdollisimman hyvin varmistumaan siitä, ettei perinnöllisiä sairauksia esiintyisi kasvatuslinjoissa ja ettei “tärkeintä on hyvä terveys” muuttuisi merkittömäksi fraasiksi tai pelkäksi kauniiksi sanahelinäksi muiden kasvatustavoitteiden joukossa? Perinnöllisiä sairauksia kun ei pysty täysin estämään, mutta erinäisillä keinoilla niiden etenemistä linjoissa on mahdollista koittaa estää. Mitä muuta kasvattaja sitten voisi tehdä terveystavoitteen täyttämiseksi?

Kasvattajan kannattaakin suosia sellaisia linjoja, jotka ovat hyvin tiedossa pitkälle taaksepäin, pyrkimällä ensisijaisesti luomaan oma terve linja, mutta myös hankkimalla kasvatuseläimensä luotettavalta kasvattajalta. Käytännössä tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista, esimerkiksi mikäli kasvattajan kasvatusvärin edustajat ovat Suomessa läheistä sukua keskenään ja kaikilla muilla saman värin kasvattajilla on näitä samansukuisia eläimiä. Silloin tällöin kasvattaja joutuu siis ottamaan riskejä ja hankkimaan esimerkiksi kasvatuseläimiä tuntemattomalta henkilöltä tai eläinkaupasta. Aina eläimen taustat eivät ole ollenkaan tiedossa ja toisinaan syntymäajastakaan ei ole tarkkaa käsitystä. Eläin voi olla peräisin ulkomailta tai olla esimerkiksi kahden sisaruksen vahinkopoikueesta ilman, että kasvattaja saa koskaan tietää mitään ostamansa eläimen alkuperästä. Eläin on voitu teettää ainoastaan siinä mielessä, että poikasista saa rahaa, eläimen vanhempien terveydestä ja luonteesta viis. Tällaisissa tapauksissa eläimen terveydestä kertoo ainoastaan eläin itse, ja kasvattajan onkin hyvä varmistua terveydentilasta ennen kasvatuskäyttöä.

Usein puhutaan, että kasvatukseen käytettävän uroksen olisi hyvä olla vähintään vuoden täyttänyt. Miksi juuri vuoden, se on yleensä vähän epäselvää, sillä yleensähän perinnölliset sairaudet eivät esiinnykään ennen vuoden ikää, vaan vasta lähempänä kahta ikävuotta tai ylikin. Koska urosta voi käyttää kasvatukseen ilman ikärajoituksia, kannattaakin etenkin taustoiltaan tuntemattoman (mielellään myös niiden tutumpienkin) eläimen kasvatuskäyttöä lykätä, kunnes uros on yli 2-vuotias, mielellään vaikka jo veteraani-ikäinenkin (2,5 vuotta). Tähän mennessä yleensä vakavimmat ja aggressiivisesti etenevät sairaudet ovat jo ilmenneet ja terveenä säilyneen eläimen käyttäminen jalostukseen on turvallisempaa.

Mutta miten naaraan kohdalla kannattaisi sitten toimia? Naaraanhan suositellaan kuitenkin saavan ensimmäiset poikaset ennen vuoden ikää ja viimeisetkin, ennen kuin se on ehtinyt täyttää kaksi. Koska naaraan kasvatuskäyttöä ei voi samalla tavoin viivytellä, toisin kuin uroksen, naaraan voi astuttaa jo ennen vuoden ikää, mielellään tutuista ja terveistä linjoista peräisin olevalla vanhemmalla uroksella. Tällöin kasvattajan kannattaa pitää taustaltaan tuntematon naaras itsellään sen loppuelämän ajan, jolloin naaraan terveydentilaa on helpointa seurata. Myös naaraan poikaset kannattaa pitää itsellä tai sijoittaa niin, että niiden terveys on helposti seurattavissa. Jos mahdollista, taustattomasta naaraasta kannattaisi valita itselleen jatkojalostukseen uros, jonka kanssa voi jälleen lykätä kasvatuskäyttöä yli 2 vuoden ikään.

Terveyden vaaliminen vaatii siis kasvattajalta maltillisuutta seurata linjoja ja säilyttää kasvatuseläimiä itsellään tai lähipiirissä seurattavana. Kasvatuseläinten nopea vaihtuvuus ja nuorten eläinten kasvatuskäyttö vaikeuttaa linjojen terveyden seuraamista ja mahdollisesti ilmeneviin sairauksiin reagoimista, sillä ne eivät välttämättä koskaan tule edes ilmi, jos eläimiä käytetään nuorina ja myydään usein poikasten mukana eteenpäin. Joskus kuulee myös perusteluita, etteivät eläinten määrä tai kasvatustilat salli kaikkien kasvatuseläinten säilyttämistä, mutta edes kasvattajalle vieraan eläimen (ja linjan, johon kasvatus voimakkaasti perustuu) seuranta olisi kasvattajalle ensiarvoisen tärkeää eläinten terveyden seuraamisen kannalta.

Avoimuus ja kasvatusyhteistyö

Kun kasvattaja myy kasvatuseläimiä lemmikiksi tai toiselle kasvattajalle, kannattaa muistaa avoimuus: kasvattajan tulisi kertoa kasvatukseen eläimiä ostaneelle samat asiat, kuin mitä itsekin haluaisi tietää ostaessaan eläimiä. Usein ostaja haluaakin tietää, minkälaisia eläimen vanhemmat tai suku ovat olleet luonteeltaan ja terveydeltään. Toinen kasvattaja taas saattaa haluta tietää, minkälaisia eläimiä ja kenen kasvatteja jalostukseen aiotun eläimen taustalla on. On tärkeää, että ostajalle, olipa hän sitten aikonut eläimiä kasvatukseen tai ihan vain lemmikiksi, kerrotaan rehellisesti mahdolliset riskit, kuin että peiteltäisiin joitain asioita. Avoimuus ei rajoitu ainoastaan osto- tai myyntitilanteeseen, vaan kasvattajan kannattaisi pitää toinen ajan tasalla myös silloin, kun eläinten linjoissa esiintyy jotain, josta toinen haluaisi ehkä tietää.

Artikkelin on kirjoittanut Jenny Haapala ja se on julkaistu Aavikkorummun numerossa 4/2017.