Mistä on pienet gerbiilit tehty?

Jirdiä kerrakseen

Meidän lemmikkigerbiilimme latinankielinen nimi on Meriones unguiculatus, joka tarkoittaa pientä kynnellistä soturia. Itse asiassa lemmikkigerbiilimme ei ole gerbiili ollenkaan vaan jirdi. Minkä takia lemmikkigerbiiliämme kutsutaan mongolian gerbiiliksi eikä mongolian jirdiksi on hämärän peitossa, usein gerbiilistä käytetään nimitystä mongolian hyppymyyrä.

"Serkkuja" mongolian gerbiilillämme on peräti kolmetoista kappaletta ja ne kaikki kuuluvat siis Meriones-sukuun. Monia näistä on pidetty lemmikkinä, mutta lukuisten värimuunnostensa ansiosta mongolian gerbiili on ohittanut ne suosiossaan. Se on osoittanut omaavansa myös muita lemmikin tunnusmerkkejä: hyvän käsiteltävyyden, lisääntyy vankeudessa eikä häiriinny pahemmin ihmisten touhuiluista.

Mongolian Gerbiilin jälkeen yleisimpiä Meriones-sukuisia lemmikkeinä ovat Englannissa libyan jirdi (Meriones libycus) ja shawin jirdi (Meriones shawii). Suomessa mongolian gerbiilin lisäksi Meriones-sukua edustaa crassus (Meriones crassus), shawin jirdi (Meriones shawi) sekä persian hyppymyyrä {Meriones persicus).

Ne varsinaiset gerbiilit, joilta meidän mongolian gerbiilimmekin on nimensä lainannut, ovat Gerbillus- sukuisia. Lemmikkeinä niistä on pidetty pääasiassa egyptin gerbiiliä (Gerbillus gerbillus) sekä Perpallidusta (Gerbillus perpallidus). Nämä ovat varsinaisia aavikkoeläimiä, mikä näkyykin jo niiden ulkonäöstä.

Huippuunsa kehitetty muotoilu

Gerbiilit ovat äärimmäisen hyvin soveltuneet elämään aavikolla, puoliaavikolla tai ruohoisilla aroilla. Jokainen yksityiskohta on suunniteltu huolella palvelemaan eloon jäämistä ja selviytymään ympäristön asettamista vaaroista.

Ulkonäöllisesti gerbiilit näyttävät hyvin samanlaisilta. Niiden koko vaihtelee lajeittain 100-193 mm ja paino 29-100 g. Korvat ovat useimmiten melko isot ja pyöreät, kallo avara ja leveä. Ottaen huomioon kuinka tärkeä aisti kuulo on gerbiilille, luulisi korvien olevan huomattavasti isommat. Salaisuus piileekin juuri gerbiilin leveässä kallossa. Se mahdollistaa laajentuneen korvakäytävän (ns. tympanic bullae), joka toimii samalla tavoin kuin vahvistin. Korvakäytävä voimistaa pienimmänkin äänen.

Silmät ovat gerbiilillä poikkeuksellisen isot ja kirkkaat, jopa niin isot että ne tuntuvat pomppaavan gerbiilin päästä. Päinvastoin kuin monet muut jyrsijät, gerbiilit näkevät melko hyvin. Yleensä gerbiilin silmät ovat mustat, mutta joillakin lajeilla silmät ovat ruskeat tai jopa harmaat.

Seistessään takajaloilla gerbiilit näyttävät kenguruilta, minkä takia niitä monesti kutsutaankin virheellisesti aavikkokenguruksi tai kengururotaksi (mikä onkin jo aivan toinen eläin). Niiden selkä on pitkähkö ja ne pitävät sitä köyryssä. Takajalat ovat pitkät ja voimakkaat, kuten myös varpaat. Monilla lajeilla varpaat toimivat lumikengän tavoin ja estävät gerbiilin vajoamisen pehmeään hiekkaan. Etujalat ovat suhteettoman lyhyet. Siitä huolimatta eläin käyttää usein liikkuessaan kaikkia neljää jalkaansa. Monet lajit liikkuvat takajaloilla hyppien, mutta tämä liikkumismuoto tulee harvoin esiin vankeudessa.

Yleisin väri jirdeillä on punaisen ruskea, mutta lajista ja elinolosuhteista riippuen sen sävy voi vaihdella keltaisesta harmaan eri sävyihin. Vatsa on useimmiten valkoinen tai kerman värinen. Tähän väriyhdistelmään on olemassa hyvät syyt. Päälivärin tarkoituksena on auttaa gerbiiliä sulautumaan heinien tai hiekan sekaan, pois petoeläinten katseelta. Vatsapuolella taas sijaitsevat monet gerbiilin tärkeistä sisäelimistä, jolloin valkoinen vatsa toimii myös kuumuuden jäähdyttäjänä kuumaa maata vasten.

Hamstraajan vikaa

Gerbiilin ruokatavat riippuvat suuresti siitä millaisessa ympäristössä se asustaa. Usein ruokaa on niukanlaisesti, joten sitä on syytä varastoida tulevaisuuden varalle. Vankeudessa elävät gerbiilit eivät näytä keräävän ruokavarastoja. Joillakin gerbiililajeilla on poskipussit, joihin ne voivat kerätä kerrallaan useampia siemeniä vietäväksi pesään. Useimmiten gerbiili kerää ruokansa öisin, kun kuuma maa on jäähtynyt.

Syötäväksi gerbiilille kelpaavat erilaiset kovakuoriset siemenet, korret ja jopa kukat. Joskus se saattaa napsaista jonkin hyönteisen tyydyttämään proteiinin tarpeensa.

Vettä, jota ilman edes gerbiili ei voi elää, se saa juurimukuloista ja siemenistä, mahdollisesti myös nuolemalla käytäviensä seinille yön aikana tiivistynyttä vettä

Tunnelintekomestarit

Kaikki gerbiilit elävät maan alle kaivamissaan onkaloissa ja käytävissä, joita ne kaivavat 2-3 metrin syvyyteen asti. Tunnelissaan gerbiili on turvassa lähes kaikilta vihollisiltaan, olipa se sitten aavikkokettu, haukka, pöllö tai jopa määrätyssä mielessä ihminen.

Tunnelit koostuvat pesäluolista ja ruokavarastoista. On vaikea sanoa varmasti, mutta epäillään, että jokaisella naaraalla on oma tunneli, jonka päässä on pesä. Nämä yksittäiset tunnelit muodostavat yhteisön asuinalueen.

Tutkijat ovat havainneet erään mielenkiintoisen ilmiön. Nostaakseen luolan kosteuspitoisuutta gerbiilit saattavat tukkia luolan suuaukon yöksi. Tämän johdosta luolat pysyvät viileinä.

Elinikäiset kumppanit

Gerbiilit naaraat ovat kiimassa yleensä noin 5-10 päivän välein, minä aikana ne hyväksyvät uroksen. Parittelu on aktiivisimmillaan yön viileänä aikana. Keskimääräinen kantoaika on 25-29 päivää, minkä jälkeen naaras pyöräyttää 1-10 karvatonta poikasta. Ne ovat syntymänsä hetkellä sokeita, kuuroja ja hampaattomia. Niinpä kasvu on todella nopeaa ensimmäisten viikkojen aikana. Ne kehittyvät 21-18 päivässä niin paljon, että ne ovat vieroitusikäisiä. Usein emolla onkin jo seuraava poikue tulossa tilalle. Ei kuitenkaan aina; jotkut lajit saavat vain pari poikuetta vuodessa.

Sukukypsiä poikaset ovat yleensä 12 viikon iässä, jolloin ne lähtevät pesästä löytääkseen itselleen kumppanin. Muutaman taistelun jälkeen ne asettautuvat asumaan johonkin hylättyyn tunneliin tai kaivavat itselleen oman tunnelin, minkä ympärille saattaa aikojen kuluessa muodostua uusi yhteisö.

Vaikka gerbiilit ovat yleensä yhteisöeläimiä, jotkut lajit elävät mielummin yksikseen kuten crassukset. Ne tapaavat vastakkaista sukupuolta olevia yksilöitä vain paritteluaikanaan, minkä jälkeen uros katoaa omille teille ja naaras jää huoltamaan yksin poikuetta. Vankeudessa nämä eläimet ovat usein hyvin hermostuneita kaikkea kohtaan mikä häiritsee niiden rauhaa ja hiljaisuutta.

Toiset lajit kuten libyan jirdi ja mongolian gerbiili, asuvat useimmiten yhden ja saman puolison kanssa koko elämänsä. Edes puolison kuoltua toinen osapuoli ei välttämättä valitse uutta kumppania.

Voittokulku alkaa...

Gerbiili-suku on levittäytynyt laajalle alueelle. Eri lajeja tavataan Pohjois- Afrikasta, Turkista, Itä- ja Luoteis-Intiasta alueilta, joilla lämpötila saattaa talvella pudota läheelle jäätymispistettä.

Ranskalainen lähetyssaarnaaja Pere Armand David, löysi vuonna 1897 matkustellessaan Itä-Mongoliassa, pieniä jyrsijöitä. Hän lähetti eläimet Pariisin Luonnontieteelliseen museoon Henri Milne-Edwardsille, joka antoi eläimille niiden latinankielisen nimen Meriones Unguiculatus... ja gerbiilien voittokulku yhdeksi suosituimmaksi lemmiksiksi oli alkanut. Vuosia tarvittiin kuitenkin vielä muutama lisää. Vuonna 1935 Japanilainen Professori Kasugo, pyydysti Amur-joen varrelta kaksikymmentä pariskuntaa, jotka lisääntyivät vankeudessa. Näiden gerbiilien jälkeläisiä vietiin vuonna 1954 U.S.A:han ja vasta vuonna 1964 niitä tuotiin myös Iso-Britanniaan. Ei siis mikään ihme, että gerbiilin ensimmäiset värimuunnokset syntyivät nimen omaan U.S.A:ssa: black ja white spotted.

Suosiotaan Lemmikkinä gerbiili on lisännyt huimasti. Englannin hiiriyhdistyksen jäsenlehden mukaan gerbiili on suosituin lemmikkieläin Iso-Britanniassa. Se jättää kepeästi taakseen meillä hyvin suositut hamsterit ja marsut.

Meillä Suomessa gerbiilin suosio on kasvanut tasaista vauhtia. Suosion kasvua on odotettavissa tulevai- suudessakin varsinkin, jos gerbiileille saadaan uusia värimuunnoksia tai peräti turkkimuunnoksia.

Mistä on pienet gerbiilit tehty?

Tällä sivustolla käytetään evästeitä. Lue lisää evästeistä.